Jennan tarina - Kuvaukset osa 2

Ensimmäisistä kuvauksista vierähti jo hyvän aikaa, mutta niissä riittää muistelemista. Kuvasimme ensimmäisen episodin työn alla olevaan elokuvaan erään huhtikuisen viikonlopun aikana Rovaniemellä. Kyseessä on dramatisointi Jennan kertomuksesta hänen epilepsiakohtauksiinsa liittyvistä tuntemuksistaan. Koostin Jennan tarinasta myös muutaman minuutin pituisen kuunnelman.

Kyseessä on kuunnelma, joten kuva tässä videossa on pelkkää mustaa.

Jennaa näyttelee Tanja Heinänen, jonka kanssa pohdimme ennen kuvauksia epilepsian merkitystä elämässä ja kohtausten herättämiä tunteita.Epilepsian ilmeneminen monin eri tavoin oli Tanjalle uusi asia, kuten monelle muullekin.


Olen jutellut elokuvan tiimoilta monen epilepsiaa sairastavan kanssa ja oppinut paljon sairauden monimuotoisuudesta ja kohtausten erilaisuudesta.He kertovat, että epilepsiaan liittyy usein kohtausten pelko ja niiden mukanaan tuoma hallitsemattomuuden tunne, johon epilepsiaa sairastavan on sopeuduttava. Kohtaukset ovat erilaisia ja niistä toipuminen ottaa oman aikansa. Kohtaukseen voi liittyä esimerkiksi sekavuutta ja muistihäiriöitä. Lisäksi epilepsiaan liittyy lääkehoito, joka usein toimii hyvin, mutta siihen voi liittyä sivuvaikutuksia. (Ks. aiempi kirjoitus lääkehoitoon liittyvistä tunteista “Turhautumisesta”)


Epilepsia on kummallinen sairaus sikäli, että oikeastaan se on kattotermi monenlaisille aivojen sähkötoiminnan häiriöille. Kohtaukset voivat ilmetä esimerkiksi tajunnan osittaisena tai täydellisenä hämärtymisenä, tai vaikka ihan pieninälihasnykäyksinä. Ne voivat myös olla tajuttomuus-kouristuskohtauksia.


Joku epilepsiaa sairastava muistaa kohtauksensa, toisella katkeaa filmi kokonaan. Epilepsia voi olla elämässä taka-alalla ja oireettomana, joillakin se kuitenkin on vaikeahoitoinen ja kohtaukset ovat osa arkea. Vaikka epilepsia olisikin oireeton, on se kuitenkin aina olemassa mielessä. Epilepsiakohtaus on niin voimakas kokemus, että se kulkee mukana läpi elämän. Se ei kuitenkaan tee ihmisestä huonompaa. Ajattelen itse, että sen sijaan epilepsiakohtaus on kokemus enemmän kuin muilla.

Jennan taistelu

Jennan kohtauksiin liittyy vahva aistimus tajunnan hämärtymisestä ja menettämisestä. Hän kokee sen pelottavana taisteluna, jonka hän vääjäämättä häviää. Hän taistelee tiedosta, joka kuitenkin hajoaa ja valuu käsistä. Jenna kertoo kokemuksistaan elävästi ja kertomus on vaikuttava. Tarinan kuvittaminen oli kuitenkin haastavaa. Mietimme kuvaajan ja näyttelijän kanssa paljon sitä, miten abstraktit tuntemukset voitaisiin esittää konkreettisin kuvin ja elein. Miten niihin liittyvät tunteen voidaan näyttää niin, että Jennan kokemus välittyy katsojalle sellaisena, kuin se hänelle on.


Keksimme symboleita tuomaan sisäistä kokemusta näkyväksi. Niiden syntymiseen ovat vaikuttaneet myös muiden kertomukset. Toteutimme esimerkiksi taistelun, joka vie pois tajunnasta. Loimme hahmon, joka on Jennan omakuva. Hän on kuitenkin vanhan television kohinaa, joka peittoaa Jennan. Tuo kohina on tullut puheeksi joidenkin haastattelemieni ihmisten kanssa. Joillekin se on laukaissut kohtaukset, monelle sitä on vaikea katsoa, jos epilepsia on valoherkkä. Kohinaa elokuvassa esittää Emma, joka myös itse sairastaa epilepsiaa.


Kuvasimme kolme päivää, joista yksi vietettiin Lapin yliopiston studiossa, täysin kuvitteellisessa ympäristössä. Se oli päivistä erikoisin, sillä silloin olimme Jennan pään sisällä - tyhjyydessä, kuten hän sitä kuvaa. Meidän piti siis kuvitella tuo abstrakti hajoava maailma studion vihreää taustaa vasten. Tässä pieni pala efektoimatonta materiaalia. Sininen hahmo on myöhemmin kohiseva omakuva. Taustasta tulee musta avaruudellinen tila. Kuvitelkaa!

Mitä seuraavaksi?

Pian pakkaamme kuvaajan kanssa kuvauskaluston mukaan ja lähdemme Helsinkiin toteuttamaan seuraavaa episodia. Jennan tarina taas odottaa leikkauspöydällä, pääsemme sen kimppuun taas syksymmällä.


Lämmin kiitos Epilepsialiitolle, kun tuette elokuvaa ja autatte sen tekemisessä monin tavoin!

Kohti ensimmäisiä kuvauksia

Tällä kertaa minulla onkin paljon kerrottavaa omasta elokuvanteosta. Kipinä tämän blogin aloittamiselle oli se, että työstän epilepsiasta kertovaa dokumenttielokuvaa, joka on työnimeltään "Kohtauksia Elämästä". Haluan kertoa elokuvan keinoin siitä, miltä epilepsiakohtaus voi tuntua ja mikä merkitys kohtausten saamisella on epilepsiaa sairastaville.


Ajattelin aluksi kirjoittaa enemmän elokuvan valmistumisen prosessista. Totesin kuitenkin, että paperin pyörittelystä kertomisesta tulisi aika tylsä blogi. Elokuvanteko tuottaja/ohjaajana on nimittäin hyvin paljon tuotantoon liittyviä toimistohommia. Välillä teen haastatteluita ja käsikirjoitan, sitten taas etsin oikeita ihmisiä, järjestelen kuvauspaikkoja ja aikatauluja, täyttelen asiaan liittyviä lomakkeita... Nyt on kuitenkin mukava kirjoittaa tekemisestä, sillä kuvaukset ovat aina erityisiä kokemuksia!

Kuvaussuunnitelmaa tehdessä nappasin valokuvan
kuvaajan muistiinpanoista. 

Elokuvani tulee koostumaan erilaisista episodeista, joista osassa kuvataan muutaman ihmisen kertomuksia tapahtumapaikoilla ja osa kertoo epilepsiakokemuksista kokeellisemmin. Näin kun dokumenttielokuvaa tehdään, voikin kuulostaa epäloogiselta, että aloitimme työryhmän kanssa kuvaamalla dramatisoinnin, eli tositapahtumiin perustuvan elokuvakohtauksen. Haastattelin viime talvena Jennaa, jonka kokemuksiin nyt kuvattu pätkä perustuu. Pyrin tietysti seuraamaan Jennan tarinaa niin läheltä kuin voin, mutta täytyy pitää mielessä, että lopulta elokuva on kuitenkin minun ja työryhmän näkemys ja tulkinta tapahtuneesta. Sitten, kun materiaali on leikattu kasaan, näytän sen Jennalle ja odotan jännityksellä hänen kommenttejaan: Missä on osuttu oikeaan ja antaako hän muutosehdotuksia, joita voimme vielä toteuttaa.

Jennaa näyttelee Tanja Heinänen.

Tärkein on kokemus itse!

Jennan tarinan voi kuunnella alta, kyseessä on kuunnelma, kuva on tässä pelkkää mustaa. Tästä itse Jenna sanoi, että omat sanat toisen kertomana oli tavallaan rankka kokemus, mutta myös terapeuttinen. Tätä tarinaa siis lähdimme toteuttamaan elokuvana, osaksi dokumenttielokuvaa. Ei ihan helppo juttu, mutta ehdottomasti jännittävä!

Kuvasimme elokuvaa kolmena päivänä huhtikuisen viikonlopun aikana ja kerron lisää kuvauksista seuraavassa blogissa. Elokuvia ei tehdä yksin, joten haluan antaa jo nyt krediitit Jennan roolin rohkeasti näytelleelle Tanja Heinäselle, kuvaaja/leikkaaja Mauri Lähdesmäelle, ja apulaistuottajalle Marjo Ollilalle. Suurensuuri kiitos myös kaikille muillekin työryhmän jäsenille. Jokaisen panos on korvaamaton!

Elokuvakuulumisia

Olen uppoutunut kaivelemaan epilepsiaan liittyviä elokuvia netistä. Elokuvia ja ilmiöitä löytyy ympäri maailmaa ja tavoittamani tekijät ovat kertoneet projekteistaan mielellään. Kotimaisia juttuja ei ole vielä tullut paljoa vastaan. Yritän kuitenkin löytää myös suomenkielistä esiteltävää. Hyvät lukijat, vinkatkaa minulle vaikka sähköpostilla (elokuvakohtaus@gmail.com), jos teille tulee mieleen kiinnostavia epilepsia-aiheisia elokuvia tai videoita! 


Elokuvakin etenee pikkuhiljaa. Elokuvanteosta on vähän vaikea kirjoittaa, sillä siitä huolimatta, että teen sen eteen koko ajan kaikenlaista, on tekeminen nyt aika vähäeleistä. Tietokoneella istumista, kuuntelemista ja kirjoittamista. Pääasiassa litteroin talvella tekemiäni haastatteluja, eli kirjoitan niitä tekstiksi. Minulla kestää noin puoli tuntia kymmenen minuutin purkamiseen ja haastattelut ovat useimmiten parituntisia. Aikaa siis hurahtaa! Haastattelujen purkaminen on tärkeää, sillä kirjoitettuna niitä on helpompi analysoida ja pyöritellä. Auki kirjoitettuna voin myös helposti esittää niissä kerrottuja juttuja muille, vaikkei lopullinen käsikirjoitus vielä olekaan valmis. Kaikki materiaali, tekemäni haastattelut ja tässä blogissa näyttämäni lyhytelokuvat ja niiden tekijöiden kertomukset hahmottavat kuvaa elämästä epilepsian kanssa ja idea elokuvasta muovautuu ja täydentyy niiden myötä.

Kuvaamme huhtikuussa pienen pätkän elokuvaan. Se tulee perustumaan Jenna Nyhammarin kokemuksiin epilepsiasta. Juttelimme Jennan kanssa marraskuussa ja hänen kertomuksensa kohtauksesta on jäänyt minulle erityisesti mieleen. Jenna kuvailee tuntemuksiaan tarkasti ja elävästi. Hän on selvästi käsitellyt asiaa paljon. Pidimme tulevista kuvauksista tänään ensimmäisen palaverin, jossa esittelin Jennan tarinan työryhmälle. Kirjoitan Jennan kertoman pohjalta käsikirjoituksen ja teemme kuvaajan kanssa kuvaussuunnitelman. Tapahtuman vaiheet puretaan kuviksi ja kuvista muodostuu elokuva. Kirjoittelen itse tarinasta vielä tarkemmin, kun käsikirjoitus on valmis. 

TIFF Tromso Internationa Film Festival 2016

Kävin juuri viikonloppuna Norjassa, Tromssan elokuvafestivaaleilla inspiroitumassa elokuvista ja elokuvaihmisistä. Elokuvien katsomisen lisäksi olimme ystävieni kanssa seuraamassa pitsaus-tilaisuutta, jossa elokuvantekijät kertovat suunnitelmitaan tai käynnissä olevista dokumenttielokuvaprojekteistaan tuottajille, rahoittajille ja levittäjille. Sitä oli mielenkiintoista seurata!


Nyt kun haastatteluita kuuntelee uudestaan ja uudestaan, huomaan, että jokainen haastattelemani ihminen pohtii uimista. Uimiseen kiteytyy paljon. Kaikki tietävät, että se voi olla hengenvaarallista epilepsiaa sairastavalle, jos olisi yksin uimassa ja saisi kohtauksen. Se mietityttää niitäkin, joiden kohtaukset pysyvät kurissa.


Kolmekymppinen nainen, ei pian sairastumisensa jälkeen uskaltanut uida ollenkaan. Varmuus ja uskallus kasvoivat kuitenkin pikku hiljaa, kun kohtaukset pysyivät poissa. Hän ei kuitenkaan koskaan ui ihan yksin. Paitsi joskus harvoin, kun hän unohtaa koko jutun ja muistaa huolestua vasta jälkeenpäin. Hän miettii onko ihan hölmöä aina ajatella epilepsiaa uidessa, vaikka kaikki on ollut sen kanssa ihan hyvin jo monta vuotta. Silti tuntuisi tyhmältä olla ottamatta sitä huomioon. Hän pohtii, että epilepsiaa sairastavana käsitys omasta kuolevaisuudesta on ehkä vahvempi kuin monella muulla. Se on pelottavaa, mutta samalla hän arvostaa nykyhetkeä entistä enemmän ja elää elämäänsä onnellisempana ja enemmän läsnä, kuin ennen sairastumista. 

Dolphin kick underwater from Alberto Alonso.

Nuori mies harrasti uimista koko lapsuutensa ja nuoruutensa epilepsiasta huolimatta.  Uiminen oli tärkeää eikä hän lapsena ajatellut asiaa sen kummemmin. Äiti oli kieltänyt uimasta liian pitkiä matkoja. Uimahallissa hän ei kuitenkaan ollut yksin eikä kohtauksia koskaan tullut harjoituksissa.


Erään toisen naisen vanhemmat ottivat asian hieman ristiriitaisesti 60-luvulla tyttären sairastuessa. Aluksi kenellekään ei kerrottu epilepsiasta ja tytölle asetettiin tarkat rajat, missä saa liikkua ja kuinka kauas saa mennä kotoa. Hän ei missään tapauksessa saanut mennä uimaan. Viimein tytön parhaalle ystävälle kerrottiin epilepsiasta. Sen jälkeen tyttö sai mennä vapaammin ja myös uida, kunhan ystävä on mukana. Vanhemmat ehkä mielessään sysäsivät vastuuta ystävälle, vaikka hänkin oli vielä lapsi. Jotenkin se kuitenkin helpotti heitä, että tytön seurassa on joku, joka tietää. Tyttö oli iloinen, kun sai hieman vapautta takaisin. Hän heräsi pohtimaan vanhempien kummallista päätöstä vasta aikuisena.

Underwater Carousel - Vedenalaiskuvaaja Elena Kalis: www.elenakalisphoto.com

Vedenalaista maailmaa käytetään myös joskus vertauskuvana epilepsiakohtaukselle. Esimerkiksi Suden Vuosi-elokuvan päähenkilö vajosi veden alle kohtauksen tullessa. Veden alle, toiseen maailmaan. Myös Ingrid Pfau, josta kirjoitin viimeksi vertaa toisessa elokuvassaan kohtausta veden alle joutumiseksi. 

Seuraavassa blogissa esittelen vloggaaja Miss Anskun, joka kertoo videoissaan elämästään. Miss Ansku puhuu suoraan epilepsiastaan ja onkin saanut paljon yhteydenottoja muilta nuorilta epilepsiaa sairastavilta ihmisiltä.

Kuva Tromssasta: Karoliina Gröndahl

Videokuvitus: Dolphin kick underwater, Alberto Alonso ja Underwater Carousel, Elena Kalis: www.elenakalisphoto.com
Videot tämän tekstin yhteydessä toimivat kuvituksena, ne eivät itsessään liity epilepsiaan.

Elokuvanteon alku

Dokumenttielokuva Kohtauksia Elämästä (työnimi) kertoo epilepsiaa sairastavien ihmisten arjesta, siitä kuinka eri tavoin sairaus voi siihen vaikuttaa. Jokainen elokuvan henkilöistä sairastaa erilaista epilepsiaa. Yhden sairaus pysyttelee elämässä taka-alalla kun taas toisen epilepsia on vaikeahoitoinen. Miten elämä kulkee, kun todellisuus välillä katkeaa?

Elokuva esittää myös kokemuksia epilepsiakohtauksista, siitä miltä se voi tuntua. Minne kohtaus vie? Se on traaginen, kummallinen kokemus, joka sieppaa ihmisen hetkeksi irti arkisesta todellisuudesta ja katkaisee aikajatkumon. Kohtausten kokemukset ovat erilaisia ja niitä voi olla vaikea välittää sanoin, mutta elokuvan keinot ovat sanoja väkevämpiä. 

Haluan elokuvalla tutkia elämää tajunnan katkeamisen ympärillä. Miten se kulkee, miten se jatkuu? Minne ihminen menee, kun kohtaus vie hänet pois? Terveelle ihmiselle epilepsia voi näyttäytyä vain kouristuksina, siksi haluan elokuvan avartavan ymmärrystä sairastamisesta ja tuovan näkemykseen uutta syvyyttä. Elokuva toimii myös vertaistukena, sillä kohtausten kuvauksista voi löytyä samaistuttavia piirteitä. Toisaalta ne osoittavat erilaisuudellaan, että jokainen kokemus on ainutlaatuinen.

Dokumenttielokuvaa epilepsiasta, tulee olemaan noin 10-25 minuutin mittainen lyhytelokuva ja joka valmistuu suunnitelmien mukaan ensi vuonna. Yllä on ensimmäinen versio elokuvan synopsiksesta eli tiivistelmä tai yleiskuvaus siitä, mitä tämä elokuva tulee olemaan. Kaikki on vielä ihan alussa, ja juuri nyt teen taustatutkimusta jonka pohjalta sitten käsikirjoitusta. Tutkin siis aihetta ja etsin ihmisiä, joiden kanssa jutella epilepsiasta ja erilaisista kohtauskokemuksista.

Epilepsiaa sairastaa Suomessa noin 56 000 ihmistä. Kuinkahan moni muukin elää sairauden lähellä? Epilepsia koskettaa minuakin ja siksi teen tämän elokuvan.

Jaan tässä blogissa elokuvanteon vaiheita sitä mukaa, kun tapahtuu ja kerron ihmisistä ja tarinoista joihin törmään tällä matkalla. Odotettavissa on muun muassa taustatutkimusta, elokuvia epilepsiasta, arkistoja ja asiantuntijoiden metsästystä, haastatteluja, kuvaussuunnitelmia, kohtauskokemusten kuvittamista, kuvien pyörittelyä, käsikirjoittamista, rahoituksen hakemista, roolittamista, työryhmän kokoamista, kuvauksia ja lisää kuvauksia, efektointia, animaation tekoa ja sitten leikkausta, muokkausta, faktojen tarkistamista ja... ja sitten lopulta valmis elokuva. Siellä se jo siintää!

Haluan tehdä tämän elokuvan yhdessä epilepsiaa sairastavien ja läheisten kanssa. Toivonkin löytäväni tämän blogin kautta keskustelukumppaneita aiheeseen liittyen. Mitä epilepsiasta pitäisi kertoa? Miten sitä kohtausta voikaan kuvata, kun kokemukselle voi olla vaikea löytää sanoja. Kannattaako siitä edes kertoa, vai onko se salaisuus? 

Elokuvan käsikirjoitukseen voi jokainen halukas osallistua jakamalla tarinansa ja tuntemuksensa tai osallistumalla keskusteluun. Tarinoita voi esimerkiksi lähettää minulle osoitteeseen elokuvakohtaus@gmail.com. Sähköpostilla voi muutenkin ottaa yhteyttä. Joskus on helpompi jutella, kuin kirjoittaa ja tapaankin mielelläni ihmisiä aiheen tiimoilta. Viestiä minulle voi lähettää myös blogin kommenttikenttään. Käsittelen minulle lähetettyä aineistoa luottamuksellisesti!

Kuka minä olen?

Kiasmassa minä ja Eija-Liisa Ahtilan teos Vaakasuora, 2011

Olen Miina, kolmekymppinen elokuvantekijä ja mediatyöläinen. Teen lyhytelokuvia ja olen työskennellyt televisiotuotannoissa monenlaisissa eri toimenkuvissa. Lisäksi valokuvaan ja kirjoitan, tykkään seikkailla metsissä ja raunioilla ja pyöräretkeillä. Minulla on pieni poika ja pieni koira, jotka matkustavat vierekkäin pyörän peräkärryssä.

Olen kotoisin Rovaniemeltä, jonne muutin juuri perheeni kanssa takaisin kymmenen Etelä-Suomessa vietetyn opiskelu- ja työvuoden jälkeen. Aloitin samalla opinnot Lapin yliopistossa audiovisuaalisen mediakulttuurin maisteriohjelmassa.

Perheen pienet tyypit valmiina matkaan.